Vaikka minulla on ollut erinomaisia suomalaisia kultaisianoutajia, heräsi muutama vuosi sitten ajatus tuoda Suomeen kultainen, jossa olisi sellaisia linjoja, joita Suomessa ei olisi niin paljon. Katsoa ja ihmetellä, onko siinä eroa vai ei. Ja osaisinko kouluttaa siitä hyvän koirakansalaisen ja kisakoiran.
Ystävä auttoi etsimisessä ja kyselyitä laitettiin liikkeelle. Koska metsästyslinjaisia kultaisia ei ole kovinkaan paljon, ja meillä oli aika tarkka ajatus siitä, mitä halusimme, ei hankinnalla ollut kiireistä aikataulua. Aikaa kului ja olin jo melkein luopumassa ajatuksesta, kun sain yhteydenoton, että nyt on suunnitteilla pentue, josta olisi mahdollista saada pentu Suomeen. Mielen valtasi kauhu ja onni, olihan edellisestä pentuajasta jo kahdeksan vuotta! Mutta en epäröinyt hetkeäkään, enkä kysynyt hintaa, sillä halusin sen pennun.
Aktiivisen kasvattajan, ystävien ja nettisivujen avulla asiat alkoivat järjestyä ja sain paljon käytännön vinkkejä, mitä asioita hoitaa ja huomioida. Tuonti EU:n sisällä ja nimenomaan Saksasta ei ole kovinkaan monimutkaista, mutta asioita helpotti kokeneempien neuvot. Pian oltiinkin jo koneessa matkalla hakemaan pentua. Olisi ollut ihanaa käydä katsomassa pentuja jo aiemmin, mutta kasvattajan lähettämät videot ja kuvat helpottivat odotusta. Ja toisaalta lisäsivät jännitystä, sillä edellisestä pennusta oli jo vuosia. Paikan päällä meistä pidettiin todella hyvää huolta ja oli ihanaa viettää aikaa pentujen ja kasvattajaperheen kanssa ja puhua, mistäpä muusta kuin koirista.
Olen varma, että minä jännitin kotimatkaa enemmän kuin Maya. Paluulento meni erinomaisesti, mutta kentän kaikkien muodollisuuksien ja odotusten takia oli erittäin tärkeää, että oli matkakaveri mukana auttamassa.
Pentuajasta muistan, että ihmettelin, että eikö pentujen pitäisi nukkua paljon. Ja että halusinko ihan oikeasti kahden iäkkään koiran lisäksi energisen pennun, ensimmäistä kertaa yksin vastuussa kaikista. Tiedostin kyllä, että olin tottunut aivan liian helppoon koiranpitoon kahden iäkkään koiran kanssa, ja minun piti sopeutua pentuarkeen. Ja ystävä lohdutti, että kyllä se siitä helpottaa noin 4 kk kohdalla! Ja se helpotti, kun alkoi yhteinen kieli löytyä.
Maya on nyt reilun vuoden ja pentuajan rasavillit illat ovat pääosin menneisyyttä. Nautin kovasti sen kanssa treenaamisesta ja etenemisen seuraamisesta. Maya saa tällaisen yli viisikymppisen täti-ihmisen raahautumana kelissä kuin kelissä ulos treenaamaan! Minulla on kova halu osoittaa itselleni, että olen kehittynyt ohjaajana ja pystyn etenemään Mayan kanssa.
Onko Maya sitten jotain erilaista? On se, se on erilainen persoona kuin aiemmat, mutta ihan samanlainen nelijalkainen karvakaveri se on kuin nuo muutkin. Sillä on paljon hyviä ominaisuuksia niin arkea kuin rodunomaista toimintaa ajatellen. Välillä tuntuu, että se oppii asioita todella pienellä vaivalla, mutta siihen vaikuttaa varmasti sekin, että minä tiedän aiempaa enemmän, mitä olen tekemässä. Vaihtoehtona on myös, etten tee sen kanssa tarpeeksi vaativia juttuja!
Olen kovin kiitollinen kasvattaja-Petralle Mayasta, joka on erinomainen mallikappale hänen kasvatustyöstään. Olen kiitollinen myös Susannalle, jonka kanssa ajatus syntyi ja jonka tuella se toteutettiin. Aika näyttää, mitä kaikkea ehdimme yhdessä Mayan kanssa kokea.
Elämäntapana noutajat 