Tähänastisista koiristani Siiri on tällä hetkellä se läheisin. Sen kanssa tutustuttiin rodunomaisiin lajeihin ja kisattiin niissä. Opeteltiin välillä kantapään kautta, miten toimimme parhaiten yhdessä. Ja välillä onnistuttiin oikein hyvinkin. Siiri on hauska ja ovela pakkaus, avoimesti oman edun tavoittelija ja mielipiteensä herkästi esittävä koira. Nuorempana se oli energiaa täynnä ja aina toimintavalmiina.
Siiri on nyt 12-vuotias ja ikä näkyy. Se nukkuu paljon, näkö ja kuulo eivät ole enää priimaa ja lihaskunto heikkenee koko ajan. Sen joskus aika tiukkakin luonne on pehmentynyt täysin ja se leikitti Mayaakin pentuna ihan innoissaan. Joskus tuntuu, että Siiri on vähän pihalla, ihan kun ajatus katkeaisi hetkeksi.
Minä en ole ikinä ollut hyvä ikääntyvien koirien kanssa. Kärsin luopumisen tuskasta kaikkien vanhuuden merkkien kanssa. Kärsin huonoa omaatuntoa siitä, että teenkö sen hyvinvoinnin eteen riittävästi, vaikka toisaalta olen sitä mieltä, ettei koiria pidä ylihoitaa. Kärsin ajatuksesta, että minun pitää tajuta, koska on aika päästää irti.
Kärsin näistä kaikista myös Siirin ikääntyessä, kärsin osin edelleen. Mutta olen oppinut olemaan itselleni armollisempi ja sitä kautta oppinut arvostamaan ja nauttimaan enemmän ajasta Siirin kanssa. Olen tehnyt ja teen Siirin kanssa riittävästi sen hyvinvoinnin eteen, vaikka en jokaista mahdollista hyvinvointikeinoa kokeilekaan. Pidän Siirin ruokittuna, hoidettuna, lenkitettynä, satunnaisesti hierottuna, mahdollisimman kivuttomana ja vietän sen kanssa kahdenkeskistä aikaa. Siiristä näkee, että se pääsääntöisesti nauttii elämästään, vaikkei saakaan mielestään riittävästi ruokaa, eikä ole enää se koira, joka lähtee Emännän ja damien kanssa ulos. Ja se riittää, meille molemmille. Nautitaan molemmat, kunnes on aika luopua. Olen oppinut myös luottamaan siihen, että tiedän, koska hetki on, vaikka en pysty sitä ennustamaan.
Elämäntapana noutajat 