Välillä mietityttää, että treenaanko tarpeeksi. Teenkö oikeita asioita ja oikeassa järjestyksessä ja riittävän usein. Uskon, että sama mietityttää monia muitakin.
Aiempien koirieni kanssa olen tehnyt treenisuunnitelmia ja aika ajoin pitänyt treenipäiväkirjaa, joka tosin on aina jäänyt. Päiväkirjaa pidän kyllä edelleenkin hyvänä tapana, kunhan muistaa hyödyntää niitä muistiinpanoja ja suunnitella tulevat treenit sen mukaan, miten aiemmat menivät.
Mutta olen luopunut tarkkojen suunnitelmien tekemisestä. Toki listaan ylätasolla asioita, joita koiran tulisi osalta. Ja mietin lähitulevaisuuden treeniaiheet. Mutta varsinaisen treenin päätän vasta, kun olen nähnyt, miten edellinen menee. Ja mitä alueita on hyvä vahvistaa. Nuoren koiran kanssa eteen tulee tilanteita, joissa huomaan, että nyt on tehty liikaa ohjattua treeniä, onkin vapaan haun tai jonkun muun itsenäisen tehtävän vuoro. Tai päinvastoin. Lisäksi opin koko ajan tuntemaan nuorta koiraa paremmin, ja yritän sen pohjalta suunnitella tehtäviä, jotka vahvistavat haluttua tekemistä.
Minä etenen aika hitaasti, joskus turhankin hitaasti eli en etene ja vaadi koiralta lisää, vaan jäämme mukavuusalueelle. Tässä on siis itsellä paljon opittavaa, että muistan vaikeuttaa treenejä.
Ja toki treenin määrä ja sisältö riippuvat siitä, mitä tavoittelee. Minä tähtään rodunomaisiin lajeihin, mutta vain sillä ajatuksella, että teemme ja kisaamme niin kauan, kun se on mukavaa. En siis tähtää KVA-arvoon tai kansainvälisiin kisoihin.
Tulen välillä sokeaksi omalle ja koiran tekemiselle, sillä treenaan rodunomaisia lajeja pääosin itsekseni. Sen lisäksi olen käynyt silloin tällöin eri kouluttajien yksityistunnilla saamassa palautetta ja opastusta siitä, mihin tulisi kiinnittää huomiota ja mitä tehdä seuraavaksi. Tämä on toiminut Mayan kohdalla hyvin. Aiempien koirien kanssa osallistuin hyvin nuoresta iästä alkaen isompiin kimppatreeneihin, jotka vaativat nuorelta koiralta paljon.
Kimppatreeneissä olemme kyllä käyneet treenaamassa malttia, paikallaoloa, seuraamista jne. Siinä ryhmä toimii hyvin.
Nuorempana tunsin huonoa omaatuntoa, etten treenaa tarpeeksi. Nykyisin harvemmin. Treenaan pääsääntöisesti niin usein, kun se tuntuu hyvältä ja kalenteri antaa myöten. Muutaman kerran viikossa. Muun elämän huomioiden, ja aktiivisesti muuta elämää eläen. Joskus treeni on hyvinkin lyhyt ja tapahtuu omalla pihalla. Joskus mennään metsään tai läheiselle pellolle, mutta sielläkin treeni on aika lyhyt. Huomaan, että joskus lähden treenaamaan, vaikka keksisin helposti muutakin tekemistä. Ihan vain siksi, että treenaaminen Mayan kanssa on kivaa, ja minä nautin, kun Maya nauttii.
Pyrin suunnittelemaan tehtävän ja treeniaiheen ennakkoon, jotta treeni olisi ajankäytöllisesti tehokas ja edistää meidän yhteistä tekemistä. Joskus treeni tosin on suunniteltu vain Mayan energian purkamiseksi ;-).
On hyvä olla tietoinen siitä, mitä koiran tulisi osata ja miettiä harjoituksia, joiden avulla siihen suuntaan päästään. Tämä edellyttää lajeihin tutustumista, kokemuksen kartuttamista ja muilta oppimista. Mutta tärkeää on oppia tuntemaan se oma koira ja miten sen ajatusmaailma toimii. Kun oppii tuntemaan koiransa, yhdessä tekeminen toivottavasti helpottuu ja ei tarvitse korjata niin paljon omia tekemisiään. Tärkeää on myös, että yhdessä tekeminen on pääsääntöisesti mukavaa meille molemmille. Treeni-iloa kaikille!
Kun Maya syksyllä 2023 saapui, olin yrittänyt kerrata kirjoista ja netistä, mitä kaikkea pennun kanssa pitääkään tehdä. En halunnut hukata hetkeäkään tärkeästä nopean oppimisen ajasta. Aiemmasta pentuajasta eli Pepsin pentuajasta oli jo 8 vuotta eli paljon oli unohtunut.
Halusin myös päivittää ja lisätä omaa koirankoulutustaitoani, joten osallistuin Mayan kanssa pikkupentu- ja pentukursseille sekä kontaktikurssille, jotka on tarkoitettu kaikille roduille, eivätkä ne tähdänneet mihinkään tiettyyn lajiin. Ryhmäkoot olivat pieniä ja kaikki kouluttajat nuoresta iästään huolimatta koulutettuja ja kokeneita. En uskonut, että koirankoulutuksen pyörää olisi keksitty uudelleen, eikä sitä olekaan. Mutta on löydetty valtavan paljon hyviä tapoja saada koira ymmärtämään aiempaa nopeammin ja tehokkaammin, mitä siltä halutaan. Itse oivaltaen ja siten nopeammin oppien. Ja toki kaiken perustana on edelleen hyvä suhde ja kontakti koiraan.
Maya RAKASTAA ihmisiä. Ihmiset ja ihmisten kanssa tekeminen ovat sille parasta heti hyvän ruuan jälkeen. Joskus jopa parempaa kuin ruoka. Sille on ollut hyvä rakentaa, sen jälkeen, kun loimme oman ainutlaatuisen yhteytemme ja meistä tuli ME. Yhteys toki katkeilee välillä, kun tulee joku ihan superkiva ihminen, juokseva kani tai lentävä lintu, mutta yhteys myös vahvistuu koko ajan. Toisaalta arvostan valtavasti sitä, kuinka avoin ja ystävällinen Maya on, vaikka se on joillekin hiukan ylitsepursuavaa.
Uskon, että noista pentuajan kursseista on ollut iso apu suhteemme ja kontaktin luomisessa. Sain kursseilta paljon hyviä vinkkejä vahvistaa niitä osana arkea. Lisäksi Mayan suuri halu toimia ihmisen kanssa on ollut iso etu suhteen luomisessa.
Maya on erittäin hyvä lukemaan ihmisiä, muita koiria ja tilanteita. Se rupesi ennakoimaan ja tarjoamaan tiettyä käytöstä tilanteissa, joita en ole koskaan sille opettanut. Se oli poiminut kaavoja minun käytöksestä ja sanoista. Kun ymmärsin, kuinka paljon se oppii ympäristöstään, aloin järjestelmällisemmin hyödyntää sitä. Teen harjoituksia kaikkien kolmen kanssa: paikallaoloa, odottamista, maatamenoa, yksitellen luoksetuloa, pillipysäytystä jne. Vahvistan sanoja, jotka se on itse poiminut, kuten Suihkuun (ryntää suoraan kylppäriin), Nukkumaan (menee omalle paikalleen, ei tosin toimi ovikellon soidessa), Peruuta, Odota jne.
Mallioppimisesta on toki haittaakin. Siiri 12 v. on opettanut Mayalle, että omalta pihalta ei ole aina pakko tulla heti, vaikka Emäntä huutaa. Ja vaikka Emäntä sanoisi, että nyt ei painita, ei se sitä oikeasti tarkoita, jos vilkaisee silmiin. Ja vaikka Maya aluksi jahtasi robotti-imuria pitkin kämppää, se on ruvennut välttelemään sitä, koska niin nuo vanhemmatkin tekevät.
Aiemmasta poiketen, en tehnyt Mayan kanssa lainkaan noutoja pentuaikana. Toki kokeilin, että noutaako se ja ottaako riistaa ja sen jälkeen ne harjoitukset jätettiin odottamaan. Kun aloitimme noutoharjoitukset, tein sen hyvin rauhallisesti ja ilman heittoja. On ollut kiehtovaa seurata, miten Mayan noutohalu on kasvanut ja kasvaa koko ajan. Alun leikittelystä on tullut sille vakavampaa tekemistä, johon se keskittyy ihan eri intensiteetillä kuin aiemmin.
On ilahduttavaa huomata, että minä myöhäisessä keski-iässä pystyn oppimaan uutta niin koiran kouluttamisesta kuin koiran lukemisesta. Se innostaa oppimaan lisää, ja pitämään mielen avoimena erilaiselle tekemiselle.
Tähänastisista koiristani Siiri on tällä hetkellä se läheisin. Sen kanssa tutustuttiin rodunomaisiin lajeihin ja kisattiin niissä. Opeteltiin välillä kantapään kautta, miten toimimme parhaiten yhdessä. Ja välillä onnistuttiin oikein hyvinkin. Siiri on hauska ja ovela pakkaus, avoimesti oman edun tavoittelija ja mielipiteensä herkästi esittävä koira. Nuorempana se oli energiaa täynnä ja aina toimintavalmiina.
Siiri on nyt 12-vuotias ja ikä näkyy. Se nukkuu paljon, näkö ja kuulo eivät ole enää priimaa ja lihaskunto heikkenee koko ajan. Sen joskus aika tiukkakin luonne on pehmentynyt täysin ja se leikitti Mayaakin pentuna ihan innoissaan. Joskus tuntuu, että Siiri on vähän pihalla, ihan kun ajatus katkeaisi hetkeksi.
Minä en ole ikinä ollut hyvä ikääntyvien koirien kanssa. Kärsin luopumisen tuskasta kaikkien vanhuuden merkkien kanssa. Kärsin huonoa omaatuntoa siitä, että teenkö sen hyvinvoinnin eteen riittävästi, vaikka toisaalta olen sitä mieltä, ettei koiria pidä ylihoitaa. Kärsin ajatuksesta, että minun pitää tajuta, koska on aika päästää irti.
Kärsin näistä kaikista myös Siirin ikääntyessä, kärsin osin edelleen. Mutta olen oppinut olemaan itselleni armollisempi ja sitä kautta oppinut arvostamaan ja nauttimaan enemmän ajasta Siirin kanssa. Olen tehnyt ja teen Siirin kanssa riittävästi sen hyvinvoinnin eteen, vaikka en jokaista mahdollista hyvinvointikeinoa kokeilekaan. Pidän Siirin ruokittuna, hoidettuna, lenkitettynä, satunnaisesti hierottuna, mahdollisimman kivuttomana ja vietän sen kanssa kahdenkeskistä aikaa. Siiristä näkee, että se pääsääntöisesti nauttii elämästään, vaikkei saakaan mielestään riittävästi ruokaa, eikä ole enää se koira, joka lähtee Emännän ja damien kanssa ulos. Ja se riittää, meille molemmille. Nautitaan molemmat, kunnes on aika luopua. Olen oppinut myös luottamaan siihen, että tiedän, koska hetki on, vaikka en pysty sitä ennustamaan.
Vaikka minulla on ollut erinomaisia suomalaisia kultaisianoutajia, heräsi muutama vuosi sitten ajatus tuoda Suomeen kultainen, jossa olisi sellaisia linjoja, joita Suomessa ei olisi niin paljon. Katsoa ja ihmetellä, onko siinä eroa vai ei. Ja osaisinko kouluttaa siitä hyvän koirakansalaisen ja kisakoiran.
Ystävä auttoi etsimisessä ja kyselyitä laitettiin liikkeelle. Koska metsästyslinjaisia kultaisia ei ole kovinkaan paljon, ja meillä oli aika tarkka ajatus siitä, mitä halusimme, ei hankinnalla ollut kiireistä aikataulua. Aikaa kului ja olin jo melkein luopumassa ajatuksesta, kun sain yhteydenoton, että nyt on suunnitteilla pentue, josta olisi mahdollista saada pentu Suomeen. Mielen valtasi kauhu ja onni, olihan edellisestä pentuajasta jo kahdeksan vuotta! Mutta en epäröinyt hetkeäkään, enkä kysynyt hintaa, sillä halusin sen pennun.
Aktiivisen kasvattajan, ystävien ja nettisivujen avulla asiat alkoivat järjestyä ja sain paljon käytännön vinkkejä, mitä asioita hoitaa ja huomioida. Tuonti EU:n sisällä ja nimenomaan Saksasta ei ole kovinkaan monimutkaista, mutta asioita helpotti kokeneempien neuvot. Pian oltiinkin jo koneessa matkalla hakemaan pentua. Olisi ollut ihanaa käydä katsomassa pentuja jo aiemmin, mutta kasvattajan lähettämät videot ja kuvat helpottivat odotusta. Ja toisaalta lisäsivät jännitystä, sillä edellisestä pennusta oli jo vuosia. Paikan päällä meistä pidettiin todella hyvää huolta ja oli ihanaa viettää aikaa pentujen ja kasvattajaperheen kanssa ja puhua, mistäpä muusta kuin koirista.
Olen varma, että minä jännitin kotimatkaa enemmän kuin Maya. Paluulento meni erinomaisesti, mutta kentän kaikkien muodollisuuksien ja odotusten takia oli erittäin tärkeää, että oli matkakaveri mukana auttamassa.
Pentuajasta muistan, että ihmettelin, että eikö pentujen pitäisi nukkua paljon. Ja että halusinko ihan oikeasti kahden iäkkään koiran lisäksi energisen pennun, ensimmäistä kertaa yksin vastuussa kaikista. Tiedostin kyllä, että olin tottunut aivan liian helppoon koiranpitoon kahden iäkkään koiran kanssa, ja minun piti sopeutua pentuarkeen. Ja ystävä lohdutti, että kyllä se siitä helpottaa noin 4 kk kohdalla! Ja se helpotti, kun alkoi yhteinen kieli löytyä.
Maya on nyt reilun vuoden ja pentuajan rasavillit illat ovat pääosin menneisyyttä. Nautin kovasti sen kanssa treenaamisesta ja etenemisen seuraamisesta. Maya saa tällaisen yli viisikymppisen täti-ihmisen raahautumana kelissä kuin kelissä ulos treenaamaan! Minulla on kova halu osoittaa itselleni, että olen kehittynyt ohjaajana ja pystyn etenemään Mayan kanssa.
Onko Maya sitten jotain erilaista? On se, se on erilainen persoona kuin aiemmat, mutta ihan samanlainen nelijalkainen karvakaveri se on kuin nuo muutkin. Sillä on paljon hyviä ominaisuuksia niin arkea kuin rodunomaista toimintaa ajatellen. Välillä tuntuu, että se oppii asioita todella pienellä vaivalla, mutta siihen vaikuttaa varmasti sekin, että minä tiedän aiempaa enemmän, mitä olen tekemässä. Vaihtoehtona on myös, etten tee sen kanssa tarpeeksi vaativia juttuja!
Olen kovin kiitollinen kasvattaja-Petralle Mayasta, joka on erinomainen mallikappale hänen kasvatustyöstään. Olen kiitollinen myös Susannalle, jonka kanssa ajatus syntyi ja jonka tuella se toteutettiin. Aika näyttää, mitä kaikkea ehdimme yhdessä Mayan kanssa kokea.
Korona-aika on saanut noutajamarkkinat kuumenemaan ja sen myötä myös koiran koulutukseen liittyvä toiminta on kasvanut nopeasti. Koronarajoitusten myötä on ideoitu erilaisia webinaareja ja verkkokursseja perinteisten koulutustilaisuuksien rinnalle, mikä on hyvä lisä tässä poikkeustilanteessa. Harrastaminen noutajan kanssa on aina hyväksi ja opin hakeminen erinomaisen fiksua. Kuitenkin muutama miete noutajakoulutukseen liittyen.
Jokainen kouluttaja kouluttaa omista lähtökohdistaan. Oman taustansa, koulutusfilosofiansa, kokemustensa ja näkemänsä pohjalta sekä taidon soveltaa tätä kaikkea erilaisiin ja erilaisista lähtökohdista ponnistaviin ihmisiin ja koiriin.
Yksikään kouluttaja ei ole täydellinen, mutta hyvä kouluttaja myöntää sen itselleen ja opiskelee koko ajan lisää niin kouluttamisesta kuin ihmisten ja koirien lukemisesta. Hyvän kouluttajan pitäisi käyttää erittäin säästeliäästi ehdottomuuksia, kuten ”ei koskaan, ei ikinä, vain tämä tapa toimii, vain minä osaan”.
Yksikään ohjaaja ei ole täydellinen, mutta luomalla hyvän suhteen koiraansa, opettelemalla kouluttamista ja koiranlukutaitoa, hän on aina oman koiransa paras ohjaaja. Jokainen tekee virheitä, mutta ne kuuluvat asiaan ja sitten korjataan. Virheettömyyteen pyrkiminen hämärtää joskus tilanteen ja koiran lukemista niin, että eteneminen hidastuu.
Yksikään noutaja ei ole täydellinen ja siksi koulutus välillä keskittyy ei-niin-täydellisten ominaisuuksien vahvistamiseen, eikä vain lajiharjoittelussa etenemiseen. Joskus niitä ei-niin-täydellisiä ominaisuuksia työstetään kauan ennen kuin varsinainen lajiharjoittelu kannattaa aloittaa.
Koulutustilaisuuksissa koulutetaan ohjaajia eli ihmisiä kouluttamaan omia koiriaan. Kouluttajan ihmis- ja koiranlukutaidosta ja käytettävästä ajasta riippuu, kuinka täsmäohjeita koulutuksesta saa vai ovatko ne enemmän yleisohjeita, joista ohjaajat sitten valitsevat itselleen mahdollisesti sopivia.
Ei ole yhtä koulutusmallia, jota pilkuntarkasti noudattamalla jokaisesta noutajasta tulee käyttövalioita. Jokainen koira on yksilö, joka yleensä vaatii sille sovelletun koulutuksen, jossa vahvistetaan sen heikompia ominaisuuksia, tuetaan haluttuja ja häivytetään ei-haluttuja.
Koirankoulutuksen metodeja ei synny jatkuvasti uusia, mutta metodien termit välillä muuttuvat. Ei siis ole uusi asia kouluttaa positiivisin menetelmin. Toki opitaan lisää siitä, miten koira oppii ja metodit saattavat kehittyvät sen kautta.
Lue, kuuntele, kokeile harkiten ja tarkkaile, että toimiiko. Oma koulutustapasi muotoutuu koko ajan tiedon kasvaessa ja koirien vaihtuessa, mutta anna koirallesi armoa, äläkä vaihda koko koulutusmetodia joka koulutuksen jälkeen, vaan harkiten ja vaikutuksia tarkkaillen.
Kriittisyys on hyvästä. Niin oman toiminnan kuin kuulemasi ja lukemasi opin suhteen. Hyvältä, perustellulta ja vakuuttavalta kuulostava oppikin toimii vasta, kun sen pystyy soveltamaan käytäntöön omalla koiralla.
Ja ennen kaikkea nauti matkasta yhdessä koirasi kanssa. Turhautuminen koulutuksessa johtuu yleensä ohjaan kyvyttömyydestä opettaa koiralleen, mitä sen halutaan tekevän. Ja sitä voi aina opiskella lisää.
Kuuntelin viikonloppuna kahden kokeneen metsästäjän keskustelevan noutajan kouluttamisesta ja kuinka nuoren koiran luontaista intoa ja halua tehdä ei saa lannistaa, vaan se tulee ohjata toivottuun suuntaan. Sama asia kävi mielessä, kun yksi kevään taipparikursseista päättyi ja kävimme lopuksi keskustelua kunkin fiiliksistä ja tulevaisuudensuunnitelmista.
Usein taipparikurssille tulee ihan aloittelevia harrastajia, jotka ovat treenanneet sitä ennen lähinnä itsekseen, mutta uskaltautuneet viimein kurssille, kun rodunomaisten lajien kärpänen on jo päässyt puraisemaan. Osa tällaisista koirakoista on jo hyvin edistyneitä ja hommat sujuvat hienosti. Osa ohjaajista taas huomaa, että ryhmätilanne, kevät, nartut jne. aiheuttavat omalle koiralle vastustamattomia houkutuksia.
Ja kumpikin on ihan ok. On tärkeää saada aloittelijat ymmärtämään, ettei oman koiran käytöksessä ole mitään hävettävää tai noloa. Ihan jokainen meistä on ohjaajina tehnyt parhaansa vallitsevissa olosuhteissa ja sillä osaamisella, mikä meillä siinä hetkessä on. Se on riittänyt juuri siihen, mihin on riittänyt. Jos on halua ja mahdollisuus, tilanteen voi muuttaa opettelemalla ja kouluttamalla koiraansa lisää ja totuttamalla sitä erilaisiin asioihin ja tilanteisiin. Mutta mitään ei tarvitse hävetä, eikä olla nolo. Jos joku sanoo asiasta jotain negatiivista, hän ei ole oikeassa paikassa.
Olen itse hurahtanut noutajien rodunomaisiin lajeihin hyvinkin vahvasti ja näen, että hurahtaneita aloittelevia ohjaajia olisi vaikka kuinka paljon, mutta aina ei ole helppoa löytää väyliä, miten päästä eteenpäin ja miten saada sekä apua koulutukseen että rohkaisua edetä ja osallistua. Paikalliset noutajakoirayhdistykset tekevät hyvää työtä, mutta silti on iso aukko siinä, että saataisiin tarpeeksi matalan kynnyksen mahdollisuuksia ja potentiaaliset ohjaajat ja koirat etenemään.
Tällaisten harrastajien tukeminen on tärkeää ihan noutajan ja sen ominaisuuksien vaalimisen takia, sekä siksi että varmistetaan noutajatoiminnan jatkuvuus saamalla uusia ihmisiä mukaan toimintaan. Ihan jokainen meistä kokeneemmista harrastajista voi omalla käytöksellään ja toiminnallaan vaikuttaa siihen, että saamme uusia harrastajia mukaan ja entistä useampia noutajia rodunomaisten lajien piiriin. Ihan linjaan ja noutajarotuun katsomatta.
Voimme tukea, tarjota apua, ohjata avun luokse ja pitää huolta siitä, että jokainen tuntee olevansa tervetullut mukaan. Tällaista työtä tehdään jo vaikka kuinka paljon. Välillä havahdun siihen, kuinka paljon itse sain apua ja tukea alkuaikoina ja kuinka koko homma olisi saattanut jäädä kesken ilman sitä. Ja kuinka pienestä se innostus rodunomaisiin lajeihin voi lannistua, jos sitä ei tueta tai sitä jopa ajetaan alas.
Rodunomaisten lajien koulutuksia pyörii toivottavasti taas kevättalvella pitkin Suomea. Mainio tilaisuus meille kokeneemmille harrastajille ottaa aloittelevia harrastajia ”siipiemme suojaan” ja tukea heitä kukin tavallamme. Ja uudet harrastajat rohkeasti mukaan! Porukkahan on todella mainiota, vaikka heitteleekin raatoja pitkin metsiä!
Miten päästä alkuun noutajin rodunomaisten lajien harrastamisessa? Tässä joitain vinkkejä, miten päästä alkuun rodunomaisten lajien harrastamisessa. Löydät paljon tietoa selaamalla näitä sivuja. Jos sinulla on hyviä vinkkejä tai omakohtaista kokemusta, lisää kommentteihin!
Kasvattaja yleensä opastaa noutajan pennun ostajia rodunomaisten lajien pariin eli kertoo taipumuskokeesta, kylmän riistan kokeista ja WT-kokeesta. Kannattaa kysellä jo pennunhankintavaiheessa rodunomaisista lajeista, vaikka ne eivät silloin (vielä) kiinnostaisikaan.
Jos sinulla ei ole aiempaa kokemusta kokeista, mene ihmeessä katsomaan. Kokeet on listattu Koekalenterissa ja ottamalla yhteyttä kokeen vastaavaan, saat tiedon tarkemmasta paikasta ja aikataulusta. Koetta katsomalla ymmärrät, mihin olet omaa noutajaasi kouluttamassa. Jos yksin meneminen tuntuu hankalalta, pyydä kaveria mukaan tai kysele vaikka Facebookissa kokeneempaa harrastajaa mukaan oppaaksi.
Tutustu oman rotujärjestösi ja oman alueesi noutajayhdistysten nettisivuihin, infoteksteihin ja tapahtumiin ja osallistu esim. taipumuskoekurssille (kun perustottelevaisuus on kunnossa). Kurssilta saatat löytää samanhenkistä seuraa, joiden kanssa voi jatkaa treenaamista myös kurssin jälkeen.
Facebookista löytyy joitain alueellisia treeniseurahakupalstoja, joista voi kysellä treeniseuraa. Tälläkin sivusolla on linkitetty muutamia ja toivottavasti ajan kanssa lisää. Porukassa treenaaminen on mukavampaa, siinä oppii muilta ja oma koira saa kokemusta porukassa treenaamisesta. Porukassa treenaaminen ei yksin riitä, vaan töitä tehdään myös niiden lisäksi.
Kokeneempia harrastajia voi aina pyytää mukaan treenaamaan ja kysellä vinkkejä. Myös seuraamalla muiden koirien treenaamista ja/tai koulutuksia, oppii paljon. Ole siis aktiivinen ja rohkea ja kysy ja osallistu. Jokainen harrastaja on ollut aloittelija itsekin ja moni haluaa auttaa aloittelijoita pääsemään harrastuksen pariin.
Tutustu kirjallisuuteen, mutta älä yritä sisäistää kaikke akerralla. Asiat avautuvat vähitellen ja tekemällä.
Riistan kanssa treenaaminen on kynnys sinänsä, jos ei omaa aiempaa metsästykokemusta tai vastaavaa. Älä huoli, jokaisesta meistä on aluksi tuntunut oudolta laittaa se varis jäätymään sinne mansikkapakasteiden joukkoon. Mutta siihen tottuu…
Jokaisella on omat tavoitteensa rodunomaisia lajeja treenatessa. Joillekin se on läpäisty taipumuskoe, joillekin riittävä tottelevaisuus metsästystä ajatellen, joillekin treenaaminen ja mahdollisesti kisaaminen silloin tällöin, joillekin tavoitteena on ylittää aiempi tasonsa, joillekin tavoitteena on laatuaika koiransa kanssa ilman sen kummempia tavoitteita ja joillakin on tavoitteena käyttövalion arvo. Kaikkia meitä varmasti yhdistää halu tehdä töitä yhdessä noutajamme kanssa ja nähdä se toiminnassa, johon se on jalostettu eli noutamassa. Ja saada onnistumisen tunteita kehittyessämme koiranohjaajina.
”Valitettavasti” noutajan kouluttamiseen ei ole yhtä oikeaa tapaa tai manuaalia, jota noudattamalla saa takuuvarmasti käyttövalion. Koirat ovat eläviä olentoja ja yksilöitä ja siten edellyttävät osin ihan omanlaistaan koulutusohjelmaa. Onneksi ne ovat myös sopeutuvaisia ja oppiuvat jatkuvasti, jolloin antavat anteeksi omistajiensa virheitä. Tärkeää on oppia tuntemaan koiransa ja löytää itselleen ja koiralleen toimiva koulutustapa.
Ensimmäiseksi pitää mainita, etten ole mikään riistaongelmien tai koirankoulutuksen asiantuntija, joka aukottomasti tietää ongelmien syyt ja niiden korjaamiskeinot. Törmään kuitenkin kouluttaessani aloittelevia koirakoita riistaongelmiin lähes joka ryhmässä eli ongelman ilmenemismuodot ovat tuttuja ja sen pohjalta olen tehnyt jonkinlaisia päätelmiä, mistä ne voisivat johtua ja miten niihin voidaan yrittää vaikuttaa. Varmasti löytyy paljon muita ja parempiakin ohjeita, mutta jos kamppailet riistaongelmien kanssa, tästä on ehkä sinulle jotain hyötyä ajatuksen herättäjänä, että mistä juuri teidän tapauksessanne on kyse ja millaisia keinoja voisi yrittää.
Syyt koiran riistaongelmien taustalla eivät välttämättä ole yksiselitteisiä, vaan niihin vaikuttaa useampikin tekijä. Koulutuskeinoina suosin positiivisia keinoja, toki tehden koiralle positiivisen jämäkästi selväksi, että riistan ottaminen ei ole monivalintatehtävä.
Ihannetilanteessa jokaisella noutajalla olisi moitteeton riistavietti, loputon halu etsiä ja löytää riistaa sekä tuoda sitä ohjaajalleen. Näin ei kuitenkaan aina ole, mutta meillä on toki keinoja tukea koiran mahdollisia puutteita eri keinoin. Kouluttajana olen nähnyt kaikkien näiden vuosien varrella ehkä 2 tapausta, joissa minä en enää osannut auttaa riistainnon herättämisessä. Joku muu ehkä olisi. Eli täysin toivottomia tapauksia on minun kokemukseni mukaan hyvin vähän, mutta riistaongelmia kyllä esiintyy minusta paljon ja ehkä jopa enenevässä määrin. Toki koulutuksiin tulee jo valikoitu joukko koiria eli satunaisotannasta ei voida puhua.
Kokemattomuus
Joskus näkee koiria, jotka ovat varautuneita riistan suhteen ihan vain siksi, että sitä ei ole niille näytetty ja ovat luonteeltaan sellaisia, että suhtautuvat uusiin asioihin varautuneesti. Usein auttaa, että koiraa rohkaisee ottamaan riistaan, mahdollisesti motivoivilla heitoilla (saalisvietin hyödyntäminen) ja kehuu kovasti, kun se ottaa riistan suuhun. Jos tuntuu, että linnun muoto on se varautuneisuutta aiheuttava tekijä, voi linnun siivet sitoa, laittaa lintu nailonsukkaan tai sulattaa vain osin, jolloin se on ”helpommin lähestyttävä”. Nämä apukeinot voi yleensä jättää nopeasti pois, kun kokemusta karttuu ja koiran luontainen riistainto herää.
Jos kyse on vain kokemattomuudesta, ongelma on usein nopeastikin ratkaistu, kun annetaan koiralle positiivisia ja kannustavia riistakokemuksia. Toki pitäen huolen, ettei koira itse päätä olla ottamatta, vaan harjoitukset viedään loppuun tilanteen mukaan muokaten niin, että koira ottaa riistan, esim. saalisviettiä hyödyntämällä.
Mukavuusalue ja siltä poistuminen
Joskus näkee itseensä varsin tyytyväisiä koiria, joilla on Emäntä/Isäntä kurissa, vakipaikka sohvalla ja arjessa melko paljon vapauksia. Tälläisella koiralla ei ole varsinaista riistaongelmaa, vaikka riistainto ei välttämättä ole kovin korkea ja/tai herännyt. Mutta koiran elämän perusasiat ovat niin mukavalla mallilla, ettei riista nouse sen prioriteeteissa kovinkaan korkealle, eikä suhde ohjaajan kanssa aiheuta sille paineita ottaa riistaa Emännän/Isännän mieliksi.
Riistaintoa voi kasvattaa kannustamalla koiraa siihen ja tekemällä siitä sille kannattavaa. Riista-innon kasvattamisella on toki rajansa, sillä riistainto kulkee osin geeneissä. Mutta tärkeämpää on saada koira tekemään töitä ohjaajan kanssa. Koirasta riippuen tähän auttavat rajojen asettaminen ihan siellä arjessa ja arjen pieniä tekoja, joilla ohjaaja osoittaa, että vaikka tässä ollaan parhaita kamuja, se kaksijalkainen on kuitenkin se, joka määrää homman tahdin ja jonka kanssa töitä tekemällä maailma on aina hiukan parempi kuin muuten. Miten tämä käytännössä tapahtuu, riippuu koirasta ja on ihan oman artikkelin tai kirjan arvoinen.
Puutteellinen riistainto
En tiedä, onko termi oikein, mutta joskus koira saattaa olla hyvässäkin yhteistyössä ohjaajansa kanssa, mutta ei vain innostu riistasta. Se saattaa etsiä ne kaikki hakuruudusta ja kertoa katselleen ohjaajalle, että tule hakemaan. Se ei kuitenkaan ota riistaa, vaikka siihen on kannustettu, on käytetty saalisviettiä innostamiseen, on kiedottu varista sukkaan ja tehty kaikki tunnetut temput.
Tällaisen käytöksen taustalla voi olla monia syitä, mutta yksinkertaistettuna voisi puhua puutteellisesta riistainnosta, joka tulee koiran geeneistä. Jos innostaminen yllä mainituilla tavoilla ei tuota tulosta eli piilossa olevaa riistaintoa ei saada niillä esiin, voi kokeilla naksutinkoulutusta eli opettaa koiralle operantein keinoin riistan ottamista lähtien ihan siitä, että ensin palkataan riistan katsomisesta, sitten koskemisesta, sitten suuhun ottamisesta, sitten nostamisesta jne. Joskus se johtaa opittuun toimintaan, joskus se herättää syvällä uinuneen riistainnon. Mutta todistetusti näin toimimalla koira, joka on oksentanut riistan päälle, on saatu ottamaan riistaa niin, että se on suorittanut taipumuskokeen hyväksytysti. Monia muitakin menestystarinoita on saatu, kun tuossa alkuopetuksessa on pilkottu asia osiin ja palkattu osasuorituksista. Tämä tie vaatii paljon kärsivällisyyttä ja työtä, kuten mikä tahansa osasuorituksiksi pilkottu asia vaatii.
Joskus puutteellinen riistainto saadaan heräämään, kun koira pääsee käytännön metsälle ja saa lämpimän riistan ja haavakkokokemuksia. Siinä tueksi tulee saalisvietti ja metsästysvietti, mutta saaliin noutamisesta saatu palkka on koiralle niin suuri, että riistainnosta tulee pysyvä. Tällaisia tilaisuuksia ei ole aina helppo saada, mutta aina kannattaa yrittää esim. Noutajapörssin kautta.
Riistan rikkojat
Riistan rikkojia on erilaisia. Joskus nuori koira on vain kovin innoissaan ja riista pyörii suussa, suun ote kiristyy, jolloin riista rikkoontuu ilman, että koira sitä tarkoittaa tai edes tajuaa. Joskus taas koira paineistuu syystä tai toisesta (ohjaaja, ympäristötekijät jne.), jolloin suun ote tiukkenee ja riista rikkoontuu – joskus tuntuu, että koira rikkoo riistan tahallaan, mutta vaikea tietää, onko rikkominen tahallista vai onko se vain seuraus koiran voimakkaasta reaktiosta johonkin muuhun. Toki moni ohjaaja kertoo tarinaa siitä, kuinka koira rikkoi harkitusti, hidastetusti ja juuri kokeen viimeisellä riistalla linnun vain parin metrin päässä ohjaajastaan. Mutta oliko riistan rikkominen tarkoituksellista vai oliko se seuraus jostain muusta ongelmasta?
Riistan rikkomisen korjaaminen ei ole aina helppoa. Lohdutuksena tosin pitää sanoa, että joskus rikkominen on vain yksittäinen tapahtuma, joka ei koskaan toistu. Mutta sitten on niitäkin, joilla se vain tulee aina vain useammin esille. Nuorilla koirilla yksin aika voi auttaa, kun pääkoppa kehittyy. Joskus auttaa, että riistaa näytetään usein, säännöllisesti ja eleettömästi, jolloin siitä tulee koiralle arkisempaa, eikä se kiihdytä niin paljoa.
Korjaavina keinoina voi käyttää esim. puolijäistä riistaa ja kantoharjoituksia, jolloin koiraa päästään kehumaan ja palkkaamaan nätistä kantamisesta ja luovutuksista. Voidaan tehdä pitoharjoituksia ja palkata nätistä otteesta ja luovutuksista. Naksuttimesta on minusta tässäkin hyötyä, kun halutaan saada koira ymmärtämään, mistä toiminnasta palkka tulee eli mikä toiminta kannattaa. Tämäkin vaatii työtä, eikä ole nopea ratkaisu, mutta varsinkaan pitkittyneeseen riistan rikkomiseen harvoin on nopeaa ratkaisua.
Mutta yllämainitut ovat korjaavia toimia vain riistan pitämiseen, kantamiseen ja luovuttamiseen ehjänä. JOS riistan rikkomisen syynä on esim. että koira paineistuu ohjaajasta tai se ei ole ohjaajan kanssa samaa mieltä riistan omistajuudesta. Tällöin syy on muualla kuin itse riistassa ja se syy pitää löytää ja korjata ennen kuin riistaharjoittelua kannattaa jatkaa.
Saaduista ohjeista on valittava itselle sopivat
Eri kouluttajilta saa ja on hyväkin saada erilaisia ohjeita, sillä kaikilla kouluttajilla on oma kokemuspohjansa ja eri määrä kokemusta. Kuuntelijan tehtäväksi jää arvioida kuullun opin sopivuus oman koiran kohdalla ja vastaavatko ne omaa koirankoulutustapaa.
Minulla on ollut melko pehmeitä noutajia, joiden kanssa pakkokeinot eivät ole tuntuneet parhaalta tavalta päästä tuloksiin eli esim. riistan työntäminen väkisin suuhun on saanut enemmän vahinkoa aikaiseksi kuin oppimista. Mutta on ollut todella tärkeää viedä asiat loppuun eli ihan jokainen harjoitus on vietävä loppuun niin, että saadaan haluttu onnistuminen edes jollain tasolla ja tehtävää helpottaen. Koira ei siis saa päättää, ottaako se riistaa vai ei, sen päättää ohjaaja. Toki ei pidä vaatia riistan ottamista ennen kuin on sen varsinaisesti opettanut, jos koira ei luontaisesti heti ota riistaa. Ei siis pidä olla kohtuuton koiraa kohtaan.
Ja olivatpa ohjeet minkälaisia tahansa, itse työn tekee koiran ohjaaja yhdessä koiransa kanssa.
Kokemusten jakamista
Millaisiin riistaongelmiin sinä olet törmännyt? Oletko löytänyt hyviä keinoja niiden korjaamiseksi? Jaa ne ihmeessä, sillä riistaongelmat ainakin jossain vaiheessa ovat varsin yleisiä. Ihan jokaisen on tärkeä muistaa, että ei ole täydellisiä koiria eikä ohjaajia. Jokaisessa koirassa on puutteita, joita me ohjaajat sitten parhaamme mukaan työstämme. Kokeneempi ohjaaja työstää aiemmin kuin kokemattomampi, mutta tärkeintä on yhdessä tekeminen ja oppiminen.
Vuonna 1993 ei ollut nettiä eikä sosiaalista mediaa, joiden avulla olisin voinut hankkia ensimmäisen noutajani. Oli kuitenkin rotujärjestön pentuvälittäjä, jolta sai ihan lankapuhelimella soittamalla tietoa kasvattajista, joilla olisi pentuja. Niin sitä reissattiin reilun sadan kilometrin päähän ”tutustumaan” ja niihin nappisilmiin kun katsoin, oli se menoa. Ei siinä paljoa harkintaa tullut käytettyä. Valitettavasti tuo ensimmäinen pentuni oli luustoltaan hyvin sairas.
Liikaa harkintaa
Seuraavaa noutajaa hankkiessa kiinnitinkin erityisen paljon huomiota vanhempien terveystuloksiin ja ymmärsin jo muidenkin tulosten päälle. Jututin useampaa kasvattajaa, kävin katsomassa kiinnostavia uroksia näyttelyissä, tutkin tuntikausia tietokantaa ja lopulta löytyi mieleinen kasvattaja ja yhdistelmä. Valitettavasti tuokin koira oli luustoltaan hyvin sairas. Huolellinenkaan suunnittelu ei taannut sen parempaa lopputulosta.
Uusi lähestymistapa pennunhankintaan
Tarina jatkuu vielä yhden sairaan pennun verran, minkä jälkeen muutin lähestymistapaani pennunhankintaan. Koska en voi hallita luontoa, kuten ei voi kasvattajakaan, voin vain tehdä parhaani kuten kasvattajakin. Kun näin mieleiseni nartun ja luotin sen kasvattajan aina tekevän parhaansa yhdistelmiensä eteen, ei päätöksenteko ollut vaikeaa. En tutkinut enää sukutaulua sukupolvien päähän, en laskenut todennäköisyyksiä indeksien perusteella, enkä miettinyt liikaa. Toki katsoin, että vanhemmat ovat terveitä ja pidin emän luonteesta ja tavasta tehdä töitä ja ennen kaikkea luotin kasvattajaan.
Koiranet
Suomessa on varmasti yksi maailman parhaista koiratietokannoista eli Suomen Kennelliiton ylläpitämä Koiranet, jonne on tallennettu kaikkien rekisteröityjen koirien viralliset terveys- ja koetulokset. Tietokanta on hyvä lähtökohta koiran taustan selvittämisessä. Sen ei kuitenkaan tule olla ainoa lähtökohta, sillä vanhempien terveys- ja koetulokset eivät periydy ja koiran terveyteen liittyy paljon muutakin kuin viralliset terveystulokset.
Lähde liikkeelle ja tutustu rotuun
Vaikka netistä löytyy paljon tietoa, paras tapa tutustua rotuun ja sen edustajiin on mennä katsomaan niitä eri tapahtumiin. Näyttelyt, rodunomaiset kokeet, erilaiset lajiesittelyt tai ihan vain koulutustilaisuuden seuraaminen antavat paljon tietoa. Kannattaa keskustella ihmisten kanssa rodusta ja sen ominaisuuksista ja etsiä kasvattaja, jonka kanssa tuntuu olevan samankaltaisia ajatuksia ja tuleva yhdistelmä vastaa toivottua. Kyse on kuitenkin elävän olennon hankkimisesta ja sitä ei tule hankkia vain siksi, että myyjällä on hyvät nettisivut, suurin tai pienin rekisteröinti- tai myyntimäärä, eniten/vähiten näyttely- ja koetuloksia tai joku tuntematon suositteli kasvattajaa suomi24-sivuilla.
Etsi kasvattaja, jonka arvoihin uskot
Vaikka koiran hankkisi ”vain” kotikoiraksi ilman aikomusta harrastaa, koiran terveys ja rodunomainen luonne ovat perusedellytyksiä niin koiran kuin sen omistajien hyvälle yhteiselämälle. Siksi niihin tulee kiinnittää huomiota ja nähdä hiukan vaivaa, jotta löytyy kasvattaja, jonka uskoo pitävän näitä ominaisuuksia etusijalla.
Koira ei ole lelu, eikä se ole viihdyke, mutta sen kanssa voi viihtyä ja viettää aiempaa antoisampaa elämää, kunhan se on terve ja pystyy luonteensa puolesta sopeutumaan yhteiskunnan koirille asettamiin rajoituksiin.
Elämäntapana noutajat 